Kilttien mehiläisten merkitys

Mehiläiset tulivat elämäämme pyytämättä ja yllättäen noin 10 vuotta sitten, kun anoppi kysyi voisiko yksi hänen pesistään muuttaa pihaamme asumaan. Hänellä oli itsellään ollut mehiläisiä parin vuoden ajan ja tarkoitus oli pitää harrastus pienimuotoisena. Pihakuusesta oli syksyllä saatu talteen oksiin roikkumaan jäänyt parvi, jolle hän tarvitsi nyt sijoituspaikan.

Mehiläistenhoitoa etäämmältä seurailtuamme ja niiden touhuista tarinoita kuunneltuamme, alkoivat ne lopulta kiinnostaa meitäkin. Päätimme käydä mehiläishoidon kurssin ja lukea läpi mehiläishoitoa käsittelevät kirjat. Meillä oli yhteisesti aiempaa hoitokokemusta monenlaisista eläimistä, kuten koirista, kissoista, hevosista, lampaista, sioista, lehmistä, gerbiileistä, kaloista ja kanoista, mutta mehiläisistä ei kumpikaan tiennyt mitään.

Toisin kuin muut koti- ja lemmikkieläimet, mehiläiset eivät ole koulutettavissa, palkittavissa tai lahjottavissa. On hoitajan tehtävä ymmärtää mehiläisiään ja opetella niiden tavoille. Kurssi pidettiin alkukeväästä ja toukokuun alussa, pian puhdistuslennon jälkeen, pihaamme muutti mehiläispesä. Nyt nähtäisiin oliko oppi mennyt perille.

Ihmetystä kehä kerrallaan

Ensimmäinen pesäkäynti oli todella mieleenjäävä kokemus. Koska oltiin käyty kurssi aikaisin keväällä mehiläisten ollessa vielä talvipalloissaan, ei siihen sisältynyt pesäkäyntejä. Avasimme siis pihapesämme ensimmäistä kertaa pelkkien teoriaopintojen pohjalta.

Tiedätkö sen tunteen, kun olet lukenut koko viikon kokeeseen, tehnyt muistiinpanoja ja kerrannut koealuetta yömyöhään. Istut pulpettiin, otat kynän esiin ja katsot edessäsi olevaa koepaperia. Luet ensimmäisen kysymyksen ja kaikki aiheesta lukemasi katoaa muististasi kuin taikaiskusta.

Se oli täsmälleen se fiilis mikä meillä oli ensimmäisellä pesäkäynnillä.

Pesässä kehien välissä pöristeli satoja mehiläisiä ja lentoon lähti kymmenittäin. Surinaa oli joka puolella ja kaikki kurssilla kirjoitettu ja kirjoista luettu, vielä hetki sitten päivänselvältä tuntunut oppi oli tipotiessään. Lähdettiin katsomaan pesää läpi ja toivottiin, että edes jotain muistuisi mieleen.

Nosteltiin kehiä yksitellen ilmaan tarkoitukseen ostetuilla kakkupihdeillä. Onko nuo sikiökehiä? Vai nämä? Muistatko miltä hunajakennon pitäisi näyttää ja joko näiden pitäisi kasvattaa kuhnureita? Näkyykö sillä puolella munintaa? Miten täältä pitäisi joku emo löytää?

Kuuluuko näiden olla näin äkäisiä?

Yritettiin toimia hämmennyksestä huolimatta mahdollisimman rauhallisesti. Kurssilla oli painotettu riittävän hidasta liikehdintää, jotta mehiläisiä ei jäisi vahingossa mihinkään väliin, eikä tulisi kopauteltua kehiä tai pesää. Varovaisuudesta huolimatta pesässä olevat mehiläiset vaikuttivat ärtyneiltä.

Kesän edetessä kertailtiin kurssin ja kirjan oppeja, alettiin tunnistaa miltä mikäkin kenno näyttää ja opittiin löytämään se emokin muiden mehiläisten joukosta. Pesän mehiläismäärän kasvaessa sen kiukkuisuus tuntui kuitenkin lisääntyvän, vaikka omat otteet kehistä ja laatikoista muuttuivat varmemmiksi.

Koska meillä ei ollut aiempaa kokemusta mehiläisistä, ei vielä tässä vaiheessa tiedetty, että mehiläisten ei tarvitsisi olla niin äkäisiä. Ei tiedetty, että esimerkiksi risteytymään päässeet mehiläiset saattavat usein olla temperamenttisempia. Koska kyseessä oli kiinni saatu parvi, ei sen alkuperästä tai rodusta ollut tarkkaa tietoa.

Syksyyn mennessä oltiin jo opittu toimimaan tämän pitkävihaisen yhdyskunnan kanssa jotenkuten. Mieleen alkoi silti hiipiä ajatus siitä, että kuuluuko tämän harrastuksen oikeasti olla näin haastavaa.

Emolla eniten merkitystä

Syksyllä saatiin sato korjattua ja lingottiin käsikäyttöisellä lingolla noin parikymmentä kiloa hunajaa. Kiukkupesä saatiin kunnialla talviruokineen ja punkkitorjuntoineen talviteloille ja nyt oli kevääseen asti aikaa miettiä miten tästä eteenpäin. Hoitohaasteista huolimatta ei oltu lopettamassa harrastusta heti alkuunsa.

Seuraavana kesänä päätettiin ostaa kotimaiselta kasvattajalta emo ja tehdä äkäpussista jaoke. Toiseen pesään jäisi vanha emo ja toinen saisi uuden. Jaokkeen teko ja uuden emon anto meni mehiläishoitokirjan ohjeilla ja aloittelijan tuurilla kerrasta nappiin. Onneksi!

Uuden emon vaikutus näkyi nopeasti. Vanhassa pesässä oli tietysti edelleen äksyilijöitä, mutta uudessa pesässä mehiläiset käyttäytyivät vihdoinkin aloittelijaystävällisesti. Tajuttiin kuinka valtavan iso merkitys emolla on koko pesän temperamenttiin. Voiko mehiläisten hoitaminen todella olla näin mukavaa ja rauhallista?

Ostettu vai omakasvatti

Kiukkupesän emo vaihdettiin vasta sitä seuraavana kesänä ostoemoon. Jälkikäteen mietittynä olisi pitänyt vaihtaa se heti silloin, kun huomattiin kuinka iso ero pesien välillä oli. Vaikka ensimmäiset kesät vihaisen pesän kanssa opettivat meille paljon, ei niitä pesäkäyntejä ole tippaakaan ikävä.

Joskus kuulee väitteitä siitä, että kiukkuisemmat keräisivät paremmin hunajaa, mutta olemme tästä kyllä täysin päinvastaista mieltä. Kiltit pesät keskittyvät meden keruuseen äksyilyn sijaan ja ne on huomattavasti helpompi hoitaa hyvin. On myös totta, että niin pesä vastaa kuin sitä kolistelee, mutta tämä pätee vain silloin kun mehiläiset ovat lähtökohtaisesti ystävällisiä.

Ollaan vuosien saatossa ostettu emoja kotimaisilta emonkasvattajilta, annettu mehiläisten itsensä kasvattaa oma emonsa, sekä kokeiltu parina keväänä myös ulkomailla kasvatettuja. Kotimaiset ammattilaisten kasvattamat emot ovat munineet lähes poikkeuksetta parhaita kerääjiä ja pesät ovat olleet helpoimpia hoidettavia.

Kiltitkin kertovat jos harmittaa

Nyt kun ollaan lähes kymmenen vuotta hoidettu pelkästään mukavia mehiläisiä, huomataan heti jos itse mokataan jotain. Kiltin ja rauhallisen pesän kanssa omat kömmähdykset on helpompi havainnoida, kun joka puolella pesää ja päätä ei pörise äkäistä porukkaa.

Rauhallisesti liikkuvat ja kehillä pysyttelevät mehiläiset jäävät etsimerkiksi harvoin pesäosastojen tai kehien väliin. Joskus pesän sisällä olevaa kehää siirtäessä saattaa joku mehiläinen jäädä hetkeksi puristuksiin. Tällöin pesästä kuuluva äänekäs purnauspärinä kertoo heti, että nyt täytyy päästää kaveri pois pinteestä.

Toinen harmistuksesta kertova merkki on muutaman mehiläisen lennähtäminen pesästä suoraan mehiläishaalarin kasvoverkon eteen. Toisin kuin kiukkupesässä, nämä vartijat eivät ole heti piikit tanassa pistämässä. He ilmaisevat mielipiteensä tiukalla katsekontaktilla ja leppyvät yleensä nopeasti.

Kilttien kanssa on siis yleisesti helpompi huomata, jos jokin asia on vinksallaan. Esimerkiksi pesässä olevien punkkien määrä, emon puuttuminen, ryöstelevät ampiaiset, muurahaishyökkäys tai lähestyvä ukkoskuuro voivat myös kiukuttaa mehiläisiä. Harmistuksen syitä on helpompi alkaa selvittää kun tietää, että hoitotoimenpiteet eivät normaalisti aiheuta mehiläisissä ärtymystä.

Emojen ja niiden munimien mehiläisten luonne on siis meille erityisen tärkeää. Savutinta käytetään nykyään hyvin harvoin ja sadonkorjuu sujuu pistoitta. Muista mehiläisroduista meillä ei ole omakohtaista kokemusta, mutta voidaan sanoa, että kotimaisilta kasvattajilta ostetut italialaiset emot ovat olleet hintansa arvoisia.

Talvipallo? Kuhnuri? Kakkupihdit?

Tuliko tekstissä vastaan sanoja, joiden merkitys ei täysin auennut? Lue selitykset Mehiläissanastoa-sivulta.